Oikeuskelpoisuus
Oikeuskelpoisuus tarkoittaa kelpoisuutta esiintyä oikeussubjektina eli saada oikeuksia ja tulla velvoitetuksi[1][2] Oikeuskelpoisuuden keskeisiä kysymyksiä ovat, mistä oikeuskelpoisuus alkaa ja milloin se päättyy.[3] Oikeuskelpoisuus tulee erottaa oikeustoimikelpoisuudesta.
Länsimaissa luonnolliset henkilöt ovat olleet tasaveroisesti oikeuskelpoisia orjuuden poistumisesta lähtien. Oikeuskelpoisuus on ollut sekä miehillä että naisilla, vaikka naisten mahdollisuuksia käyttää oikeuskelpoisuutta on aiemmin eri tavoin rajotettu. Myös oikeushenkilöille on myönnetty oikeuskelpoisuus, koska sen on katsottu edistävän markkinatalouteen perustuvan talousjärjestelmän tavoitteita.[2][4]
Oikeuskelpoisuus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oikeuskelpoisuus on kaikilla luonnollisilla henkilöillä ja oikeushenkilöillä, mutta oikeushenkilöiden ja ulkomaalaisten oikeuskelpoisuus on rajatumpaa. Oikeuskelpoisuutta ei voi menettää, eikä siitä voi omin toimin luopua.[2]
Luonnollisen henkilön oikeuskelpoisuus alkaa hänen syntymästään ja päättyy hänen kuolemaansa. Lapsi saavuttaa oikeuskelpoisuuden, kun hän on syntynyt elävänä riippumatta siitä, kuinka kauan hän syntymän jälkeen elää. Kadonnut henkilö voidaan tietyn ajan kuluttua julistaa kuolleeksi.[1][5][2]
Oikeushenkilön oikeuskelpoisuuden alkaminen määräytyy sen perustamista koskevien säännösten mukaan. Organisaatiosta tulee oikeushenkilö yleensä silloin, kun sen merkitään viranomaisen toimesta erityiseen julkiseen oikeushenkilörekisteriin. Oikeushenkilön oikeuskelpoisuus päättyy, kun sen toiminta oikeudellisesti loppuu, kuten selvitystila- tai konkurssimenettelyn päättyessä. Oikeushenkilöiden luonteesta johtuen ne eivät ole samassa laajuudessa oikeuskelpoisia kuin luonnolliset henkilöt. Oikeushenkilöllä ei ole esimerkiksi äänioikeutta, oikeutta solmia avioliitto tai sosiaalisia oikeuksia.[6][7][8]
Oikeuskelpoisuus kansainvälisessä yksityisoikeudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansainvälisessä yksityisoikeudessa oikeuskelpoisuus luetaan henkilöstatuutin alaan. Suomessa on perinteisesti katsottu, että luonnollisen henkilön oikeuskelpoisuuteen liittyvissä kysymyksissä sovelletaan hänen kansalaisuutensa osoittamaa lakia, mutta 1990-luvulla vakiintui kanta, jonka mukaan niissä sovelletaan kotipaikka- ja asuinpaikkaperiaatteita, ellei ole erikseen säädetty noudatettavaksi kansalaisuusperiaatetta.[4] Oikeushenkilön oikeuskelpoisuuteen sovelletaan lähtökohtaisesti rekisteröintivaltion lakia.[9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hoppu, Esko; Hoppu, Kari: Kauppa- ja varallisuusoikeuden pääpiirteet. Helsinki: Talentum Pro, 2016.
- Hulkko, Pekka; Hyvärinen, Heikki; Ohvo, Sirkku: Yksityisoikeuden perusteet. Vantaa: WSOY, 2004.
- Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica III: Perhe-, työ- ja sosiaalioikeus. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1996.
- Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica VI: Kansainväliset suhteet. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1998.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Hoppu, Hoppu 2016, s. 34
- ↑ a b c d Mattila (päätoim.) 1996, palsta 391
- ↑ Hulkko, Hyvärinen, Ohvo 2004, s. 59
- ↑ a b Mattila (päätoim.) 1998, palsta 665
- ↑ Hulkko, Hyvärinen, Ohvo 2004, s. 60–61
- ↑ Hoppu, Hoppu 2016, s. 42
- ↑ Hulkko, Hyvärinen, Ohvo 2004, s. 87–89
- ↑ Mattila (päätoim.) 1996, palstat 391–340
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palsta 666