Ekumenia

Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Jeesus Kristus Syntymä Ristiinnaulitseminen Ylösnousemus
Raamattu Vanha testamentti Uusi testamentti Evankeliumi Raamatun kaanon
Teologia Jumala Kolminaisuus Isä Poika Pyhä Henki Apologetiikka Kaste Kirkko Kristologia Lähetystyö Pelastus Uskontunnustus
Historia Aikajana Apostolit Pietari Paavali Maria Varhaiskristillisyys Kirkkoisät Konstantinus Kirkolliskokoukset Augustinus Suuri skisma Ristiretket Akvinolainen Uskonpuhdistus Luther
Tunnustuskunnat Läntinen Katolinen Protestantismi Adventismi Anabaptismi Anglikanismi Baptismi Kalvinismi Evankelikalismi Pyhitysliike Luterilaisuus Metodismi Helluntaiherätys Itäinen Idän katoliset kirkot Ortodoksinen kirkko Orientaaliortodoksiset kirkot Restorationismi Jehovan todistajat Myöhempien aikojen pyhien liike Ykseyshelluntailaisuus
Muuta aiheesta Jumalanpalvelus Kirkko Kirkkovuosi Taide Kritiikki Ekumenia Musiikki Rukous Saarna Symbolit
Kristinuskon teemasivu

Ekumenia tarkoittaa eri kristillisten kirkkojen ja tunnustuskuntien yhteistyötä ja pyrkimyksiä läheisempään yhteyteen. Nykyinen ekumeeninen liike sai alkunsa 1800-luvun lopulla.

Kristillinen ekumenia on eri asia kuin uskontojen kohtaaminen ja niiden välinen vuoropuhelu eli uskontodialogi, vaikka myös viimeksi mainitusta toisinaan käytetään ekumenia-sanaa. Kansalliset ekumeeniset neuvostot ymmärtävät ekumenian nimenomaan kristinuskon sisäisenä liikkeenä, mutta pyrkivät toisaalta myös osaltaan edistämään uskontojen kohtaamista ja yleistä suvaitsevuutta.

Ekumenian raamatullinen perusta on Kristuksen niin sanotussa ylimmäispapillisessa rukouksessa: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21)

Ekumeniaa tutkivaa akateemisen teologian osa-aluetta nimitetään ekumeniikaksi.

Nimen alkuperä

Ekumenia-sana juontuu kreikan kielen sanasta οίκος ’talo’. Antiikin aikana oikoumenia, kreik. οἰκουμένην tarkoitti tavallisesti koko asuttua maailmaa tai Rooman valtakuntaa, kuten jouluevankeliumin alussa: ”...kaikki maailma oli verolle pantava.” Sittemmin sana tuli tarkoittamaan kaikkia kristittyjä koskevaa tai kristittyjen maailmanlaajuista lähetystehtävää. Yhteiskristillisen liikkeen nimenä sen otti käyttöön Ruotsin arkkipiispa Nathan Söderblom 1800-luvun lopulla.

Historia

Ekumeeniset kirkolliskokoukset

Ekumeenisiksi kirkolliskokouksiksi kutsutaan niitä ensimmäisten kristillisten vuosisatojen piispainkokouksia, jotka koskivat koko silloista kristikuntaa, ja joiden päätösten katsotaan edelleen edustavan koko kristikunnan yhteistä oppia. Näissä kirkolliskokouksissa määriteltiin muun muassa uskontunnustusten sanamuodot ja kolminaisuusoppi. Eri kirkot tunnustavat kuitenkin eri määrän kirkolliskokouksia ekumeenisiksi.^lähde?

1800-luvun neljä haaraa

Nykymuotoinen ekumenia ja yhteistyöpyrkimykset on saanut alkunsa 1800-luvulla, jolloin kirkot ryhmittäytyivät neljäksi haaraksi. Kukin loi vähitellen omat järjestönsä.

• Ensimmäinen laaja organisaatio on nykyisin Maailman evankelinen allianssi, joka perustettiin vuonna 1846. Järjestön tausta on protestanttinen ja se pyrki edistämään kristittyjen yhteyttä yli kirkkokunnallisten rajojen.
• Toisen päähaaran muodostivat 1800-luvun puolivälistä syntyneet maallikoiden, nuorten ja opiskelijoiden kristilliset maailmanjärjestöt. Järjestöistä näkyvimpiä olivat NMKY:n ja NNKY:n maailmanliitot sekä Ylioppilaiden kristillinen maailmanliitto.
• Kolmas päähaara käsittää ympäri maailmaa lähetystyön piirissä järjestetyt konferenssit, jotka olivat pohja myöhemmille 1900-luvun ekumeenisille pyrkimyksille.
• Neljäs päähaara käsittää protestanttiset kirkkojen järjestäytymisen kirkkoperheiksi eli tunnustuskuntien maailmanjärjestöiksi. 1800-luvulla Anglikaaninen kirkkoyhteisö alkoi järjestää Lambeth-konferensseja piispojensa välityksellä vuonna 1867. Näitä seurasivat vuonna 1875 perustettu reformoitu maailmanliitto, 1881 syntynyt Maailman metodistineuvosto, 1891 perustettu Kansainvälinen kongregationalistinen neuvosto ja 1905 perustettu Baptistien maailmanliitto. Luterilaisten kirkkojen yhteistyö alkoi vuonna 1868 perustettu Yleisessä evankelis-luterilaisessa konferenssissa, jonka pohjalta perustettiin 1923 Luterilainen maailmankonventti ja myöhemmin Luterilainen maailmanliitto 1947.

NMKY-liike pitää 1800-luvun merkittävimpänä ekumeenisena asiakirjana Maailmanliiton vuonna 1855 laatima Pariisin Basista, josta tuli myöhemmin malli koko ekumeeniselle liikkeelle.

1900-luvun uudet järjestöt

1900-luvun alussa perustettujen uusien yhteistyöjärjestöjen merkitys muuttui periaatteellisesti merkittävämmäksi. Useimpien uusien liikkeiden taustalla oli Edinburghin maailmanlähetyskonferenssi vuonna 1910. 1920-luvulla ja 1930-luvulla johtavien ekumeenisia liikkeitä olivat ns. Life and Work, joka kehitti yhteistoimintaa yhteiskunnallisella ja poliittisella alalla sekä Faith and Order, joka selvitti kirkon oppia ja konstituutiota. Lähetystyön yhteistyötä koordinoitiin vuonna 1921 perustetun Kansainvälisen lähetysneuvoston piirissä.

Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Germanos V kehotti vuonna 1920 kristillisiä kirkkoja perustamaan Kansainliiton kaltaisen yhteistyöelimen. Paavi Pius XI tuomitsi ekumeenisen liikkeen vuonna 1928.

Näiden liikkeiden perusteella syntyi Utrechtissa vuonna 1938 Kirkkojen maailmanneuvoston väliaikainen komitea. Itse maailmanneuvoston perustaminen siirtyi sodan vuoksi vuonna 1948 Amsterdamissa pidettyyn yleiskokoukseen. Yleismaailmalliseen ekumeeniseen kehitykseen liittyy protestanttisten kirkkojen keskinäinen lähentyminen eri maissa ja alueilla. Huomattavimmat yhtymisprosessin tulokset ovat olleet Etelä-Intian kirkko sekä Kanadan yhdistynyt kirkko. Suomen ekumeeninen neuvosto on Kirkkojen maailmanneuvoston jäsen.

Ekumeenisia saavutuksia

Ratkaisevin käänne modernin ekumenian historiassa oli Vatikaanin toinen kirkolliskokous 1960-luvulla. Se toteutti huomattavan uudistuksen Roomalaiskatolisen kirkon sisällä. Kirkko tunnusti tällöin, että myös sen ulkopuolella voi olla joltain osin oikeaa oppia ja pelastavaa uskoa. Tämä mahdollisti opillisen lähentymisen protestantteihin, joka on sittemmin johtanut yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisopista, johon roomalaiskatolisen kirkon lisäksi ovat yhtyneet monet luterilaiset ja metodistiset kirkot.^lähde?

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on täysi saarnatuoli- ja ehtoollisyhteys Pohjoismaiden ja Baltian luterilaisten kirkkojen sekä Britannian ja Irlannin anglikaanikirkkojen kanssa niin sanotun Porvoon julistuksen perusteella sekä Suomen metodistien kanssa vuonna 2010 solmitun yhteistyösopimuksen perusteella. Tämä tarkoittaa, että kirkot tunnustavat toistensa pappisviran ja sakramentit päteviksi, mikä mahdollistaa ehtoollisjumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten järjestämisen yhteistyössä yli kirkkokuntarajojen.^lähde?

Ekumenian ongelmia

Keskeisimmät ekumeeniset ongelmat liittyvät kasteen, ehtoollisen ja kirkollisen viran – erityinen pappeus ja sen merkitys, piispuus, kirkon johtajuus (erit. paavius) – erilaisiin tulkintoihin.^lähde?

Esteitä kirkkojen yhdentymiselle

• Katolisen ja ortodoksisen kirkon välillä on vaikein asia paavin oikeus nimittää piispat ja puuttua hiippakuntien toimintaan.
• Idän katolisten kirkkojen asema on varsinkin Venäjän kirkolle ongelma.
• Moskovan ja Konstantinopolin patriarkaattien taistelun aiheuttama ortodoksisen kirkon hajaannus on vaikeuttanut yleisortodoksisen kirkolliskokouksen valmistelujen etenemistä.
• Vaikein rajanylitys on yhä katolis-ortodoksisen ja protestanttisten kirkkojen välillä Raamatun ja kirkon suhteen ymmärtämistavasta ja sen heijastumista näkökantoihin.
• Kommunismin jälkeinen vahva kehitys ortodoksisessa maailmassa on synnyttänyt erouhkauksen protestanttien ohjaamasta Kirkkojen maailmanneuvostosta.

Ekumenian tutkimus

Ekumeniaa ja ekumeenista liikettä tutkitaan ekumeniikassa, joka on systemaattiseen teologiaan kuuluva teologinen oppiaine.^lähde?

Kirjallisuutta

• Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-27265-5.
• Jaanu-Schröder, Marjatta & Lehmuskoski, Tarja & Työrinoja, Pirjo (toim.): Ekumeeninen perhekirja. Helsinki: Suomen ekumeeninen neuvosto, 1995. ISBN 952-9529-17-1.
• Metso, Pekka & Ryökäs, Esko (toim.): Kirkkotiedon kirja. Ekumeeninen johdatus kirkkojen oppiin ja elämään. Helsinki: Kirjapaja, 2005. ISBN 951-607-212-7.
• Rusama, Jaakko: Kohti ykseyttä. Suomen ekumeenisen neuvoston synty ja toiminta 1917–1997. Suomen ekumeenisen neuvoston julkaisuja. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 1999. ISBN 951-693-227-4.
• Räntilä, Kari M. ym. (toim.): Hyvät satamat. Suomen kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen opinkäsityksiä. 2. korjattu painos. Helsinki: Suomen ekumeeninen neuvosto, 1995. ISBN 952-9529-18-X.
• Saarinen, Risto: Johdatus ekumeniikkaan. Helsinki: Kirjaneliö, 1994. ISBN 951-600-873-9.
• Teinonen, Seppo A.: Kirkkojen tunnustukset. Johdatus symboliikkaan. 4. painos (3. p. 1978 Gaudeamuksen kustantamana nimellä: Symboliikan peruskurssi). Helsinki: Yliopistopaino, 1991. ISBN 951-570-081-7.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ekumenia Wikimedia Commonsissa

• Suomen ekumeeninen neuvosto ekumenia.fi
• Euroopan kirkkojen konferenssicec-kek.org
• Kirkkojen maailmanneuvosto (Arkistoitu – Internet Archive) wcc-coe.org
• G. A. Aho: Mitä Raamatun mukaan on sanottava ekumeniasta? Luterilainen 2/1970 ja 3/1970. STLK. (Arkistoitu – Internet Archive)
• blogs.helsinki.fi/opit-ja-ekumenia/ Tietoa kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen opeista ja ekumeenisesta toiminnasta