Monetaristinen taloustiede
Monetaristinen taloustiede on makrotaloustieteellinen koulukunta, joka korostaa rahavarannon sääntelyn merkitystä taloudessa.[1] Monetarismi saavutti vaikutusvaltaa 1970- ja 1980-luvuilta lähtien.[2]
Monetarismia ovat ajaneet etenkin Milton Friedman, Anna Schwartz, Karl Brunner ja Allan Meltzer.[2] Eräät journalistit ovat yhdistäneet virheellisesti käsitteen doktrinaaliseen vapaan markkinatalouden kannatukseen.[2] Todellisuudessa monetarismi on erittäin keskitetty, rahapoliittisen päätösvallan kuuluessa demokraattisesta päätöksenteosta eristetylle keskuspankille ja sen johtajille. Professori Martin Scheininin mukaan valta on siirretty "pienen henkilöpiirin" käsiin.[3]
Monetarismin mukaan inflaatioon ei pitäisi yrittää vaikuttaa keynesiläisittäin säätelemällä kulutuskysyntää tai kokonaiskysyntää valtion finanssipolitiikalla (verot ja julkiset menot), vaan säätelemällä liikkeellä olevan rahan määrää keskuspankin toimin (rahavarantoa kasvattamalla, koroilla, avomarkkinaoperaatioilla). Monetaristien kannattama, klassisesta taloustieteestä periytyvä rahan kvantiteettiteoria väittää, että liikkeellä olevan rahamäärän liiallinen kasvu aiheuttaa inflaatiota. Näin ollen rahamäärää pitäisi lisätä tasaista, hidasta vauhtia ja inflaation katsotaan johtuvan vain siitä, että rahan tarjontaa on lisätty kysyntää enemmän.
Todellisuudessa asia on paljon monimutkaisempi, koska myös rahan tarjonnan lisäys vaikuttaa kysynnän määrään.[4] Tukeakseen väitteitään monetaristit ovat joutuneet luopumaan suuresta osasta empiiristä näyttöä koskien mm. rahan kiertonopeuden ja ns. aarteenmuodostuksen vaikutuksesta inflaatioon. Varsin ongelmallisen argumentin monetaristien kannalta muodostaa keynesiläisten toteamus, jonka mukaan "narulla ei voi työntää", eli rahapolitiikka on voimaton luomaan kysyntää tilanteessa, jossa vallitsee aito epävarmuus. John Kenneth Galbraithin mukaan yksi keynesiläisen teorian ratkaisuista aidon epävarmuuden ongelmaan on se, että valtio omaksuu rahan käyttäjän roolin.[5] Monetaristien ratkaisu sivuuttaa rahan määrän lisäyksen vaikutus kysyntään on esittää, ettei se päde pitkällä aikavälillä, mihin John Maynard Keynes on puolestaan vastannut kuuluisalla lauseellaan "Pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleet".[5]
Monetarismi syrjäytti keynesiläisyyden 1960-luvun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monetaristien ajama makrotaloudellinen teoria ja politiikka erosivat huomattavasti vallalla olleesta keynesiläisestä koulukunnasta.[1]
1960-luvulla keynesiläiset ja monetaristit kiistelivät inflaation syistä ja vaikutuksesta työllisyyteen (ks. Phillipsin käyrä), rahan kysynnän korkojoustosta ja siitä, "onko finanssipolitiikalla toivottua vaikutusta kokonaiskysyntään". Kiista "ratkesi empiiristen tosiasioiden avulla - - monetaristien voittoon. - - keynesiläisten usko finanssipolitiikan ylivertaiseen kykyyn hoitaa työttömyysongelma on kuollut - - Optimistikaan ei enää luota keynesiläiseen ajatukseen kysynnän aktiivisesta hienosäädöstä", kertoo Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen.[6].
Yhdysvaltain Federal Reserve kokeili 1979–1982[2] Milton Friedmanin ehdottamaa yksinkertaista mallia rahamäärän sääntelemiseksi, mutta päätyi pian ottamaan käyttöön monetaristisemman linjan 1979, joka kuitenkin hylättiin 1982 eri syistä[7]. Kokeilun tuloksista on erilaisia näkemyksiä[2] - mm. uudet finanssi-innovaatiot tekivät käsitteen "rahan määrä" epäselväksi[1].
Monetarismin itsensä maine alkoi heiketä 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa keynesiläistä politiikkaa niin ikään vastustavan rationaalisten odotusten teorian nousuun.[2]
Monetarismi nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Useat väitteet, joilla monetaristit haastoivat keynesiläisyyden, ovat useimmissa länsimaissa makrotaloustieteen ja rahapolitiikan perustaa[2]. Näitä ovat mm.
- nimellis- ja reaaliarvojen tarkka erottelu (eli inflaatiokorjaukset)
- rahapolitiikka on finanssipolitiikkaa tehokkaampi työkalu talouden pitämiseen vakaana
- inflaation matalana pitämisen tärkeys
- nykyinen rahapolitiikka on lähempänä monetarismia kuin esimerkiksi vuosien 1956–1978 keynesiläisyyttä muttei vastaa täysin kumpaakaan. [2]
Professori Juha Siltalan mukaan länsimaiden keynesiläinen "kulta-aika" päättyi monetaristiseen "rauta-aikaan".[8] Professori Teivo Teivainen kutsuu tätä prosessia, jossa demokratiasta jää jäljelle ainoastaan seremoniallinen sisältö, käsitteellä "demokratian monarkisoituminen".[9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c http://www.britannica.com/EBchecked/topic/389146/monetarism
- ↑ a b c d e f g h http://www.econlib.org/library/Enc/Monetarism.html
- ↑ Scheinin, Martin: EMU ja demokratia.lähde tarkemmin?
- ↑ Simmel, Georg: The Philosophy of Money.
- ↑ a b Galbraith, John Kenneth: Raha: Mistä se tulee, minne se menee.
- ↑ [1] Tieteessä tapahtuu 8/2008, Vesa Kanniainen
- ↑ http://www.econweb.com/MacroWelcome/monetarism/notes.html
- ↑ Siltala, Juha: Työelämän huonontumisen lyhyt historia.
- ↑ Teivainen, Teivo: Enter Economism, Exit Politics: Experts, Economic Policy and the Damage to Democracy.